KYNNYKSELLÄ

Selviytyminen. Katsoin sitä kaukaa, mutta tiesin että se on oikeastaan vain pienen kynnyksen takana. Aina kun yritin ylittää tuota kynnystä, joko käännyin pois, koska puhuit minut takaisin niin nätisti, tai kaaduin juostessani kynnyksen yli, koska olin varomaton. Toisinaan kävin istumassa kynnyksellä, mutta tein tietoisen valinnan kääntyä takaisin. Tulin takaisin luoksesi, koska kuulin nyyhkytyksesi. Tai luulin kuulleeni. Mutta ethän sinä itke.

Sinä pyydät anteeksi, mutta vain siksi, että hyödyt siitä. Toisaalta ymmärrän sen. Sinä rakastit aina vain itseäsi. Sanoin sinulle, että se on normaalia ajatella itseään. Että on normaalia pelätä menettää jotain, josta nauttii. Minäkin pelkäsin menettää sinut. Siksi ymmärsin sinua. Mutta lähtökohdat menetyksen pelkoon olivat erilaiset. Minä pelkäsin ja tiesin, että menettämisesi tarkoittaa rakkauden menettämistä. Sinä pelkäsit, että menettämiseni tarkoittaa nautintosi menettämistä. Sinä mietit itseäsi. Sinä rakastit itseäsi. Minä mietin itseäni. Minä en rakastanut itseäni. Siispä pysyin luonasi, koska sinä sait minut tuntemaan itseni rakastetuksi.

Oli kaunista tuntea, että on arvostettu. Joku nauttii seurastani. Joku kutsuu minua kauniiksi. Joku kutsuu minua taitavaksi. Joku näkee minut. Joku muistaa minut. Joku laittaa aikaansa minuun. Joku huolehtii minusta.

Aina kun rakkaus muuttui kivuksi. Sanasi kipeiksi viilloiksi. Silloin lähdin kävellen, tai juosten, kohti kynnystä. Toisinaan kai melkein pääsin yhden askeleenkin kynnyksen yli, mutta aina palasin takaisin, koska kynnyksen ulkopuolella ei odottanut ketään. Ei sellaista mihin olin jo kanssasi kiintynyt. Siellä oli hiljaista. Joinain päivinä kynnyksen ulkopuolella odotti joku, mutta kun pyysin apua ja ymmärrystä, sain vastaani ryöpyn vain päinvastaista. Olin kai minäkin siis itsekäs, kun aina palasin. Mutta jaksanko enää syyttää itseäni siitä, että tahdoin olla kerran edes rakastettu. Ja jaksanko syyttää itseäni siitä, että tunsin kerrankin. Vaikka kipua, mutta myös onnea pitkästä aikaa. Ehkä sellaista jota en ollut ikinä kokenut, mutta aina kaivannut. Sitä että joku kuulee minut. Ja saan olla rikkinäinen, jopa hieman paha.

Tiesin, että sinä olet paholainen itse. Kai se sai minut tuntemaan siis itsestänikin paremmin. En ole niin paha kuin luulin. Olen itseasiassa sinun vastakohtasi. Olen enkeli. Ei paholaista voi pelastaa. "Varo", sanoivat muut enkelit kynnyksen toisella puolen. Minun siipeni vain olivat rikki. Jo ennen sinua ne olivat rikotut. Olisin kai muuten lähtenyt lentämään. Enhän sitten voisi edes kompastua kynnykseen. Mutta kun istuin kynnyksellä viimeistä kertaa, odotin että tulet hakemaan minut takaisin sieltä. Ehkä taluttaisit takaisin. Pitäisit kädestä ja istuisimme alas. Vajoaisimme ikuiseen onneen huolimatta kivusta. Tiesin, ettei enkeli ja paholainen sopineet yhteen. Ei missään maailmassa. Mutta toivoin niin, koska sinä muistutit minua itsestäni.

Kai joskus sokeuduin ja uskoin sinunkin olevan puoliksi enkeli. Tuntui että minäkin olen puoliksi paholainen. Muovauduin kai sellaiseksi, jotta sinäkin näkisit itseäsi minussa. Siipenikin alkoivat kadottaa puhtautensa laahatessaan likaisessa maassa. Sinullakin oli siivet, vain erilaiset kuin minulla. Mutta niin puhtaat ja kauniit. Pidit siitä aina huolen. Niin kaunis, mutta niin kauhea. Kai sitä tunsin itsekin olevani sisimmässäni. Erilainen aina muista enkeleistä. Sinä olit rikkinäinen. Minä olin rikkinäinen.

Liimauduin sinuun, jotta olisin kokonainen. Mutta sitten en ollutkaan enää ollenkaan. Olin sinä. Olin sinun. Olisin sinun vaikka millä hinnalla hyvänsä. Juurtuisimme tuttuun maahan ja muovautuisimme yhdeksi.

Odotin kynnyksellä. Hyväksyin kohtalon. Meni hetki. Odotin. Huutelin sinua. Siivet maassa laahaten ahdistuneena kävelin kynnyksen reunaa. Tuletko hakemaan vai et? Vastasit kaukaa silloin tällöin huutoihini. "Kaipaan sinua." Melkein lähdin kävelemään takaisin. "Tulenko takaisin?". Ei vastausta. Itken ja odotan. Puolet minusta oli siellä missä sinäkin. Viheltelet tuttua sävelmää kun kuulet itkuisen nyyhkimiseni. Yksin istuessani tuntui, että en ole enää minä. En ole kokonainen. Vihellät taas. Kaipasin sinua. Mutta et tule hakemaan siltikään. Pitäähän antaa aikaa. Ei saa tarrautua. "Olet minun." Pitää antaa tilaa. "Haluan sinut." Ei saa kiintyä. "Olet täydellinen." Ei saa menettää itseä. Liian myöhäistä.
Joku tulee hakemaan minua. Mutta väärältä puolelta. Hän kertoo minulle kuinka nyt on aika astua yli kynnyksen. Kuinka siellä puolellakin on rakkautta jäljellä. Kuinka siellä on onnea. Olen ottamassa kiinni hänen kädestään, mutta siinä sinä olet taas. Sinun äänesi. Sinun kätesi minun ympärilläni. Sinun hymysi. Viet minut turvaan. Mutta onko se niin? Se on valetta.

Siipeni olivat alkaneet parantua. Sivelet sulkia. Hymyilet, muttet niin kauniisti kuin olen tottunut. Päästät irti otteesi. Pyydät kättäni. Irroitat otteen. Sanot, että tahdot minut. Käännät selkäsi. Sipaiset poskeani ja katsot silmiini. Murrat toisen siipeni. Huudan ja itken, sinä häviät hetkeksi. Tulet takaisin. Suutelet minua. Kipu laantuu. Annan anteeksi. Kävelemme kotiisi. Minä romahdan maahan. Vereni on maalannut nyt valkoisen maan. Pyydän ymmärrystä. Minuun sattuu, yritä ymmärtää. Pyydät minun lähtevän. Lähden. Astun kynnykselle. Pyydät takaisin. "Anteeksi." En voi antaa anteeksi. Mutta tulen takaisin silti. Kadotan puhekykyni. Hiljaisuus on myöntymisen merkki. Jos suustani tulisi sanoja sanoisin että nyt riittää.

Et voi pyytää ja pyytää ja pyytää aina uudestaan. Ei ole reilua. Päätä jo! Päätä mitä haluat! Ei ole reilua. Ei ole reilua. Ei ole reilua. Et sinä ymmärrä. Sinä sinä sinä.

Suustani ei kuitenkaan tule sanoja. Sivelet sormillasi rikkinäistä siipeäni. Hymyilet taas. Miten voit hymyillä kun minuun sattuu?

Entä minä? Mietitkö ikinä minua?

Et kai mieti muuten kuin silloin kuin mietit mitä himoat ja mitä minusta saa. En minä halua olla pelkkää himoa. Mitä sinä haluat minusta? Siipenikö vain, jotta voit ommella ne omaan selkääsi ja kävellä kynnyksen yli toiselle puolelle?

Halaat minua taas. Kipu laantuu. Kuiskaat korvaani olkani yli: "Et sinä ole enkeli."

Murrat toisenkin siipeni. En enää huuda kivusta. Mitä tarkoitat? Jos en ole enkeli, mikä minä sitten olen. Ei kukaan muu ole näin kauniilla tavalla herkkä ja hyvä. Kenellä muulla olisi tällaiset siivet? Kuka muu voisi rakastaa paholaista kuin enkeli? Toinen paholainen vain? Olenko pahaksi muuttunut, entinen enkeli vain?

Mikä olen?
Mikä olen?

"Olen minä enkeli!" huudan perääsi, kun lähdet kävelemään pois. Miksi lähdet pois. En enää huutanut edes kivusta, enkä edes vastustellut. Saat luvan satuttaa minua, jos se on osa sinua. Minähän rakastan sinua sellaisena kuin olet. Ei paholainen voi muuttua. Ota vaikka siipeni. Sinä olet minun, olethan? Miksi kävelet kynnyksen yli? Ethän sinä voi mennä sille puolelle! Jätä heidät rauhaan! Ota minut! Siipeni ovat jo rikki, ota siis minut. Ei yhtään enempää rikkinäisiä enkeleitä! Eivätkö siipeni kelpaa sinullekaan? Enkö kelpaa paholaisellekkaan? Miksen kelpaa? Olinko sittenkin liian rikkinäinen sinullekin?

Älä jätä minua tänne yksin. Olen vieläkin väärällä puolella ja rikkinäinen. Miten jaksan yksin takaisin kynnykselle? Odottaako minua siellä enää ketään? Sanoitko jotain enkeleille? Kerroitko heille, että olen paha? Jos löydän takaisin sinne, uskovatko he minua enää? Jaksavatko he enää yrittää auttaa minua? Onko siipeni jo liian tuhoutuneet? Pääsenkö enää ikinä lentoon? Millainen enkeli kävelee vain maan päällä, olenko sitten enkeli enää ollenkaan?

Oliko paholainen oikeassa?

Olenko paholainen itsekin?

8.1.2024